Poliittiset liikkeet ja toimijat jakautuvat tällä hetkellä kahteen leiriin joiden välisen kamppailun lopputulos tulee vaikuttamaan huomattavasti siihen millaisilla pelisäännöillä yhteiskuntamme tulee jatkossa toimimaan. Pelissä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin perusturvajärjestelmämme luonne.
Kaksi tärkeintä joukkuetta näissä kisoissa ovat
Aktiivimallittajat (sisältäen mm. Nykyinen hallitus, SDP, KD, PS)
Aktiivimallittajat kannattavat erilaisia syyperustaisia ja tarveharkintaisia tukimuotoja. Keskeistä on että tuen saajan tulee täyttää jokin tai jotkin ehdot joilla tukea myönnetään (esimerkiksi olla työtön). Tämän lisäksi tukien piirissä olevia kannustetaan toimimaan mallin laatijan haluamalla tavalla joko vähentämällä tukia(hallitus) tai lisäämällä tukia(sdp) sen perusteella miellyttääkö toiminta virkamiehiä vai ei. Sinällään ei ole väliä lisätäänkö tuen määrää aktiivisuudesta vai vähennetäänkö passiivisuudesta – mekanismi on sama jolloin loppujen lopuksi väliä on sillä mikä on lähtötaso jota muokataan, kuinka iso muutos on ja ovatko ehdot järkevästi muotoiltuja.
Perustulottajat ( mm. Vihreät, Vasemmisto, Piraatit, Liberaalit, osia Kokoomuksesta ja Keskustasta)
Perustulottajat uskovat että yksinkertainen on kaunista. Perustulossa luvutaan lähes kaikista harkinnanvaraisista ja syyperustaisista tukimuodoista ja korvataan ne perustulolla joka maksetaan kaikille yhtälailla riippumatta ovatko he opiskelijoita, työttömiä, yrittäjiä vai työssäkäyviä. Kannattajien keskuudessa on isoja eroja sen suhteen miten perustulo käytännössä toteutetaan (suora perustulo, negatiivinen tulovero, perustili) ja mihin kaikkeen sen kuuluisi riittää: hengissä selviämisestä normaaliin elämään.
Erilaisten aktiivimallien, eli syy- ja tarveperustaisten tukien, puolustajat pitävät tärkeänä että raha kohdistuu sinne missä tarve on suurin ”miksi tukea niitä jotka eivät tukea tarvitse.” Tämän lisäksi koetaan tärkeänä kannustaa tai kiristää tuen saajia toimimaan siten, että he eivät tulevaisuudessa välttämättä enään tukea tarvitsisi vaan elanto löytyisi mieluiten avoimilta työmarkkinoilta. Kohdentamisen haasteena on pakko lokeroida ihmisiä: Työttömät tähän koriin, yrittäjät tänne ja niin edelleen. Maailma ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen ja poikkeuksetta malleista löytyy tilanteita joissa ihmiset jäävät hankalaan rakoon koska eivät mahdu muotteihin – tai muodostuu kannustinloukkuja käsittelyaikojen tai kohtuuttomien marginaaliverojen kautta. Viimeisen puolen vuoden aikana on myös hallituksen uuden aktiivimallin myötä erityisen paljon keskusteltu siitä mitä hyväksytään tai ei hyväksytä aktiivisuuden osoitukseksi.
Perustulomalleissa luotetaan ihmisen omaan harkintaan: perustulo antaa pohjan jonka päälle voi rakentaa elämäänsä parhaaksi katsomallaan tavalla. Kun tuki maksetaan samalla tavalla kaikille olosuhteista riippumatta eivät lokerointiin huonosti sopivat tapaukset pääse tipahtamaan järjestelmän ohitse, myöskään käsittelyajat tai viranomaistulkintojen jännittäminen eivät pääse aiheuttamaan murheita. Vaikka perustulon käyttöönotto vapauttaa rahaa byrokratian pyörittämisestä kipuilevat eri perustulomallit silti kahden haasteen välissä, yhden muotin tuen haasteena ovat riittävyys ja taloudelliset realiteetit. Osa perustulomalleista on tuensaajan kannalta erittäin niukkoja mikäli muita tuloja ei ole, ja vastaavasti osa anteliammasta malleista on valtiontalouden näkökulmasta täysin epärealistisia.
Kamppailu aktiivimallittajien ja perustulottajien välillä erittäin merkittävä siksi, että vaikka tavoite (nykyistä selkeämpi ja paremmin toimiva sosiaaliturva) on yhteinen, on toimintamallien peruslähtökohta ja näkemys valtion roolista ihmisten elämässä mallien taustalla perustavalla tasolla erilainen.
Onko valtio mahdollistaja joka turvaa mahdollisuuden tehdä omia ratkaisuja vai tarvitsevatko ihmiset valtion ohjausta tehdäkseen oikeita valintoja?