Moni tuntuu pitävän varmana, että nyt kun perussuomalaiset nostivat puolueen ”Soinilaisia” jyrkemmän nuivan siiven valtaan puolue ajautuu marginaaliin, ja romahtaa seuraavissa vaaleissa lopullisesti. Eihän siinä, sopii minulle varsin mainiosti mikäli näin sattuu käymään, mutta valitettavasti tällaista lopputulosta ei voi pitää missään määrin varmana.
Perussuomalaiset kasasivat jytkynsä ilmapiirissä jossa kaikki kilpailijat ja huomattava osa mediaa toitotti kovaan ääneen selvää viestiä ”nuo ovat pahiksia, ei heitä voi äänestää, he eivät saa saada valtaa”. Sillä ovatko nämä väittämät totta vai ei, ei valitettavasti ole kovinkaan kummoista merkitystä. Jyrkkä vastustus muuttui massiiviseksi näkyvyydeksi ja sitä kautta myös kannatuksen kasvuksi ja vaalivoitoksi. Väitän että moni suhteellisen välinpitämätön, perusuomalaisten meininkiä hiljaisesti symppaava, yleensä nukkumaan jäävä äänestäjä sai kimmokkeen lähteä äänestämään nimenomaan vastustuksesta, ei perussuomalaisten omasta kampanjasta.
Markkinoinnissa, oli sitten kysymys poliittisesta toiminnasta tai kaupallisista tavoitteista, suurin vihollinen on välinpitämättömyys. Tästä syystä valitettavan helposti käy niin että ”ihan kiva” kampanja jää räväköiden, yksinkertaistavien tai populististen viestien jalkoihin. Karusti yksinkertaistamalla voidaan äänestäjien suhde johonkin puolueeseen jakaa ryhmiin:
1) Kannattaa aktiivisesti / toimii puolueessa
2) Äänestää
3) Symppaa, mutta ei vaivaudu äänestämään (tai valitsee kuitenkin toisen puolueen)
4) ei kannata
5) vastustaa äänekkäästi
Usein on, etenkin jäykemmissä ja perinteikkäämmisä organisaatioissa, tapana ennenkaikkea varoa tuota vitosryhmää – joka kovaan ääneen pahoittaa mielensä lehtien yleisönosastoilla ja sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa. Seurauksena on hajuttomia ja mauttomia kampanjoita – joissa viljellyistä latteuksista puolueita ei erota toisistaan mikäli logoa ei ole printattu paperin yläkulmaan. ”Tulevaisuuden huolenpito”, ”inhimillisempi ote”, ”Arjesta se alkaa”, ”Lähellä sinua” ja niin edelleen.
Lopputuloksena reaktiot jakautuvat jotakuinkin kuvan 1 mukaisesti: Harva pahoittaa mielensä, mutta harva myöskään innostuu aktivoitumaan. Tällainen taktiikka voi toimia puolueelle jolla on laaja kannatuspohja jo entuudestaan ja tavoitteena on säilyttää nykyiset asemat. Tällöin vaalitulos heittelehtii lähinnä sen mukaan onko viimeisimmät vuoden kuluneet oppositiossa vai hallituksessa, joka määrittää sen mihin kohti ryhmien 2 ja 3 välinen jakolinja osuu. Etenkin demarit ja keskusta menneet tätä tietä monissa vaaleissa.
Toista vaihtoehtoa ovat viime aikoina edustaneet ennenkaikkea persut, mutta myös vihreät ja vasemmistoliitto ovat tällä kunnostautuneet. Räväkät avaukset ja polarisoivat linjaukset suututtavat osan, mutta saavat myös porukkaa paremmin liikkeelle.
Seurauksena (kuvio 2) janan keskelle jäävät välinpitämättömät vähenevät samalla kun sekä äänekkäästi tukevien ja vastustavien määrät kasvavat. Tämä vaatii pelisilmää sen suhteen kuinka pitkälle voi mennä, mutta toimii puolueelle joka haluaa rikkoa vallitsevaa tasapainoa. Kovaan ääneen vastustavat hätistelevät helposti myös kolmosryhmäläisiä uurnille puolueen puolesta. Politiikassa mikään ei ole niin hyödyllistä kuin hyvä vihollinen.
Täten myös Halla-ahon johtamat perussuomalaiset saattavat voimakkaita tunteita herättävänä ja näkyvyyttä sen mukana keräväänä ryhmänä pärjätä uurnilla paljon paremmin kuin mitä poliittiset vastustajat toivovat.